Tälle sivulle on koottu kirjoituksia, joita olen kirjoittanut vuosien varrella.
Tunteellista Ratsastusta
Tunteen opetteleminen on mielestäni yksi ratsastuksen vaikeimmista ja samalla myös tärkeimmistä asioista. Tunne, koska hevonen pehmenee avuille, tunne, koska se oikeasti astuu jaloillaan ristiin, tunne energiasta… Toiset helpompia opetella, kuin toiset.
Ratsastukseen on aina hyvä tietää teoriapohja mitä ja miten ollaan tekemässä. Mutta sen jälkeen pitäisikin uskaltaa opetella tuntemaan. Ottaa riski että hevonen tai itse tekee ”virheen”, kun lakkaakin tekemästä varmuuden vuoksi. Tuntea se virhe ja sen jälkeen miettiä kuinka sen korjaisi. Sen jälkeen korjata ja tuntea auttoiko se.
Hyvän ratsastajan työkalupakki on suuri, ja lihasmuistiin on tallennettu paljon erilaisia asioita jotka tulevat jo miettimättä. Ratsastaja kykenee tuntemaan, kun hevosen ulkolapa lähtee suunittelemaan valumista ulospäin ja osaa kevyesti kysyä siltä että ”jaksasitko kantaa itsesi”. Hän ei myöskään jää kantamaan hevosta, vaan jaksaa toistaa kärsivällisesti asioita hevoselle. Tietää missä hevosen rajat menee, ja koska on aika helpottaa tehtävää tai antaa taukoa.
Ratsastajalla toki tulee olla aluksi ulkopuolinen auttamassa tunteen löytymisessä. Joku, joka kertoo että mitä tapahtuu ja ratsastaja opettelee yhdistämään tämän tunteeseen.
Kuinka sitten helpottaa asiaa muuten itselleen? Harjoittele pitämään hengityksesi sujuvana ja kulkevana. Muistat antaa hevoselle avut, ja sen jälkeen myös hellittämään ne. Pidä katseesi pehmeänä, välttäen katseen kääntämistä hevoseen. Mitä rennompana ja pehmeämpänä itse pysyt, sitä paremmin pystyt vastaanottamaan tuntemuksia hevosesta. Kovan käden, kovan tuijotuksen tai jännittyneen jalan läpi ei pysty tuntemaan.
Rentous ei tietenkään tarkoita velttoutta, vaan oman kropan hallinta täytyy pitää. Voima tähän tulee kuitenkin keskivartalosta. Oma painonsa pitää kantaa, mutta löytää kyky tähän niin, että ei yritä keventää itseään jalustimien varassa. Ratsastajan tulisi löytää tunne keskustastansa, syvältä lantion sisältä. Tätä onneksi voi ja kannataakin harjoitella ilman hevostakin, jotta tunne omasta keskustasta ja yhteys maanpintaan säilyisi myös silloin, kun nousemme hevosen selkään.
Ratsastuksessa tulisi aina ajatella korjaavansa ensin itsensä, ja sen jälkeen hevonen. Koska hämmästyttävän usein ei ole enään mitään mitä hevosesta pitäisikään korjata 😉
Johanna Hietala 2017
Kädetöntä ratsastusta?
En usko, että ilman käsiä voisi ratsastaa niin kutsuttua kouluratsastusta. En kyllä myöskään väitä että niillä pitäisi tehdä kovinkaan paljoa. Mutta silti niitä tarvitaan – kertomassa raameja hevoselle, säätämässä sen pään asentoa ja antamassa yhden työkalun, jolla selittää sille mitä haluamme siltä. Ja tämä kaikki siksi että sen olisi helpompi tehdä työnsä ja antaa ratsastajan auttaa sitä jumppaamaan kehoaan. Ohjat voivat olla kiinni kuolaimissa tai kuolaimettomissa. Ne voivat olla myös vaikka kaulanaru, kun ollaan päästy yhteisymmärrykseen hevosen kanssa.
Miten minä sitten haluan että käsiä käytetään? Ensinnäkin perustan ajatuksen sille, että tavoite on passiivinen ja tasainen tuntuma. Hyvin kevyt, mutta tuntuma kuitenkin. Kaikkien liikkeiden suuhun tulisi tulla tasaisesti ja rauhassa, jolloin hevonen uskaltaa pitää leukansa rentona. Rennon leuan tunnistaa yleensä käteen siitä, että suu tuntuu pehmeältä. Kovasuisen hevosen ratsastukseen ei auta kovakätinen ”irroittelu” nykivillä liikkeillä tai ylipäätään otteiden koventaminen. Tällanen ratsastus aiheuttaa vain hevosen jännittymisen lisää. Tuskin sitä itsekään haluaisi kovin paljoa rentoutua samanlaisessa tilanteessa. Aina kun suuhun kohdistaa jonkin pyynnön, tulisi odottaa että hevonen antaa päänsä ja myötää ohjasotteelle. Ikinä ei tulisi voimalla jäädä pitelemään hevosta missään asennossa. Jos huomaat että ratsastaessa on käsivarret maitohapoilla, jossain on mennyt metsään. Koska ”kovasuisen” hevosen suu tuntee ihan yhtä paljon kun herkempikin hevonen, joten voi vain miettiä mikä on tunnelma kuolaimen kohdalla suussa.
Hevonen tulisi siis opettaa myötäämään ohjalle. Ja jossain määrin sen joutuu ratsastustunneilla opettamaan hevoselle joka kerta uudestaan, kun ratsastaja vaihtuu. Jos muutamalla edellisellä tunnilla on ollut ratsastaja joka ei ole osannut pyytää myötäystä tai ei ole ollut johdonmukainen pyynnöissään, voi olla että hevonen on ”jäykistynyt”. Kyse ei välttämättä ole siis muutakuin siitä, että ei ymmärrä että tällä kertaa pyynnöille tulisi pehmentyä ja antaa myöden. Joten alkukäyntien aikana on hyvä kevyesti kerrata ohjalle myötääminen.
Kädethän ihmisellä ovat muutakin kuin vain nyrkki. Ne jatkuvat aina olkapäihin ja lapaluihin saakka. Yritä unohtaa nyrkeillä ratsastaminen välillä, ja ajattele kuinka pitkälle pystyt tuntemaan hevosen suun. Ja kuinka pitkältä hevonen tuntee sinut. Ota ajatus mukaan kaikkeen mitä hevoselta pyydät. Miksi pyydät, mitä haluat että hevonen tekee ja lopeta pyytäminen heti kun huomaat hevosen tottelevan. Pyynnön voi toistaa heti uudestaan kun haluttu liike lakkaa ja korjata hevonen takaisin. Mutta älä jää pitämään. Älä ”irroittele” varmuuden vuoksi, älä pidä turhaa elävää kuolainta, älä repäise äläkä aiheuta mitään, mikä aiheuttaa hevosen leukojen puristumisen yhteen. Ohjasotetta voi voimistaa asteittain ja tasaisesti niin, että hevonen haluaa löytää jonkin ratkaisun sille, että pääsee paineesta eroon.
Hevosen tulee kulkea pyöreänä, se on sen työskentelyasento. Ja hevonen tulisi opettaa myös siihen, että kun se kulkee itsensä kannatellen, se on sille kannattavaa. Ratsastaja tulisi opettaa siihen, mikä on tavoitteena ohjasotteille ja varsinkin mikä on asetus ja sen tavoite, jota vähätellään ja opetellaan väärin aivan liian usein.
Se tunne, kun hevonen taipuu ja asettuu kaarteessa pelkästään sillä että suuntaat itsesi kaarteen suuntaan on hieno. Silloin ei tarvita ”irroittelevaa sisäohjaa, vastaan kiskovaa ulko-ohjaa, kaivelevaa sisäpohjetta ja tukevaa ulkopohjetta”. Kaikki tulee itsestään, hevonen lukee ajatuksesi kropastasi ja työskentelee rentona ja tyytyväisenä allasi.
-Johanna Hietala 2015
Jumppapalloreeniä osa 1 (keventäminen)
Jatketaanpa jumppapallolla ratsastamisen harjoittelua.
Ensinnäkin jumppapallon päällä pitäisi omaksua hyvä istunta – jalat hieman harallaan (ei siis kuten hevosen selässä ollaan). Yleinen virhe on istua selkä notkolla tai liian lysöttävästi, joten tarkista itsesi peilistä tai pyydä joku kommentoimaan. Muista että se mikä sinusta tuntuu suoralta istunnalta ei välttämättä ole sama miltä se näyttää, vaan kroppa usein valehtelee 😉 Korva – olkapää – lonkkalinja tulisi säilyä.
Muistaa hengittää.
Kokeillaanpa ensiksi kevennystä. Keventämisen harjoitteleminen jumppapallolla on äärimmäisen hyvää harjoitusta, varsinkin koska siihen voi liittää harjoituksen pitää kädet paikallaan hevoseen nähden!
Kevennyksen liikerataa voi harjoitella ensin maassa polvillaan jos ei meinaa lähteä pallon kanssa. Istu maahan kantapäittesi päälle ja ala keventää sieltä lantio edellä ylös polviseisontaan ja takaisin alas. Hallitusti ja keskivartalo kontrollissa. Selän täytyisi pysyä suorana, olkapäät eivät saisi johtaa liikettä. Liikeen tulisi tuntua reisissä. Näin myös ymmärrät kuinka pohkeesi tulisi pysyä paikoillaan keventäessä eikä tekemässä letkajenkkaa.
Jumppapallon kanssa idea on että jumppapallo auttaa sinua, kuten hevonenkin auttaa omalta osaltaan. Nouse kevennyksessä ainoastaan niin ylös, että pallo pääsee täyteen mittaansa ja istu sitten alas pallolle kuten istuisit satulaan eli hallitusti ja rauhassa mutta kuitenkin selkeästi käyt istumassa. Ajattele että sinussa on saranat polvissa ja lonkissa. Kun hyvä rytmi löytyy, kevennys tuntuu pallon kanssa helpolta ja kevyeltä (riippuen tietysti sinun peruskunnostasi, alkuun se hengästyttää kun etsii rytmiä). Huomioi kuinka kevennyksen noustessa ylös, tosiasiassa lantiosi menee selkeästi eteenpäin enemmän. Älä siis irtaannu pallosta missään vaiheessa! Muuten pallo karkaa altasi ja istahdat tyhjän päälle.
Kun kevennys sujuu, yritä pitää käsiä paikallaan rytmin katoamatta. Jos harjoittelet yksin voit sitoa tuolin selkänojan yläreunaan kaksi narua ja kevennät niin että pitelet naruista tuolia ”takajaloillaan”. Jos tuoli keikkuu tai kopsahtelee maahan, teet todennäköisesti sitä samaa hevosen suulle. Hevosen kanssa voi ”fuskata” ja ottaa tiukka tuntuma hevosen suuhun ja auttaa itseään sieltä. Tuoli ei anna anteeksi kuten hevonen, vaan heiluu ja keikkuu kun heikkopäinen, jos kätesi ovat levottomat 😉
Jos taas sinulla on kaveri jonka kanssa voit harjoitella, pyydä häntä pitämään kättä sinun nyrkkiesi yläpuolella paikallaan. Jos nyrkkisi osuvat jokaisella kevennyksellä ystäväsi käsiin, sinun täytyy opetella pitämään kädet paikallaan.
Joitakin auttaa ajatus omien käsiensä väliin keventämisestä, toisia taas se, että painaa nyrkkiä kevyesti alas kun itse nousee ylös. Huomioithan että jos olet tottunut ratsastamaan kädet suorana ilman kyynerkulmaa, on kädet paikallaan keventäminen miltein mahdotonta. Käsien pitää siis olla paikallaan hevosen suuhun nähden, ei sinuun itseesi!
Iloisia palloiluhetkiä 🙂
-Johanna Hietala, 2012
Ratsastaja peräänantoon.
Aiheena on tainnut pyöriä nyt muutamien kanssa se mistä ratsastajan pää näyttää kasvavan. Tarkoituksenahan olisi, että pää kasvaisi nätisti hartijoiden välistä, mutta sen sijaan toisilla (hep! Yksi ilmottautuu täältä heti!) se näyttää kasvavan rintakehästä ulos.
Ihmisen pää on painava, aikuisella 4-5kg hujakoilla, joten se kannattaa asetella niin ettei sen kantamisesta aiheudu ylimääräistä jännitystä. Jos jopa varpaiden kipristäminen pistää istuntasi ranttaliksi, mitä luulet pään roikottamisen tekevän?
Suurinosa kulkee leuka edellään, niska lyhyenä (ja kuinka moni luki tätä juuri nyt niin?). PÄÄ YLÖS! LEUKA YLÖS!” Kun käskin sinua nostamaan ”pään ylös” tai ”leuan ylös” lyhensit luultavasti niskaa lisää. Mieti miltä tämänlainen hevonen näyttää ja tuntuu?
Oikean asennon päälle voi löytää menemällä selkä seinää vasten ja leuka vaakatasossa koettaa saada takaraivonsa osumaan seinään (rauhallisella vauhdilla, tämä tehdään ilman kypärää). Leukaa usein pitää siis työntää taaksepäin, kaksoisleukaa ei kannata tässä vältellä!
Voit myös ottaa pienen tupon hiuksiasi sormiisi ja nostaa ylöspäin. Ota hiustupsu käteen suurin piirtein siitä kohdasta takaraivoasi johon jakaus luonnollisesti loppuisi, mistä ”alamäki” alkaa, keskeltä päätä. Nostamalla päätäsi tästä kohdasta voit huomata niskasi pidentyvän. Voit myös tarttua kiinni korvistasi (korvanlehden yläreunasta) ja rentoutat niskasi, jolloin niska pitene ja ”tulet kuolaimelle” hevostermein. Leukaluun tulisi olla suurinpiirtein vaakatasossa, koska näin myös hengityksesi kulkee parhaiten, ja tätä voi kokeilla vaikka tässä lukiessa. Hengittele eri asennoissa – leuka alhaalla ja leuka ylhäällä. Siinä missä hengitys kulkee parhaiten, olet oletettavasti melko ideaalisessa asennossa pääsi kanssa. Aluksi asento voi olla vieras, mutta loppujen lopuksi siinä pitäisi olla melko vaivatonta olla. Ajattelematta se tuskin aluksi kuitenkaan pysyy.
Jos kuljet pää retkottaen, joutuu selkälihaksesi pitelemään kovasti vastaan ettei se retkahda. Hengitys ei kulje yhtä vaivattomasti, liikkeiden joustaminen vaikeutuu, selkälihakset ja niska kipeytyy. Retkottava pää ja alasluotu katse usein kulkevat myös yhdessä ja nämä vievät äkkiä ylävartalosi etukumaraan.
Pienen nyökytyksen tekeminen pitäisi olla mahdollista. Ihanan pienenpientä ja nopeata ”kyllä”- ja ”ei- nyökytystä, niin että tuntuu että pääkallo vain heiluu (pystysuoran) kaularangan nokassa. Jos homma tuntuu vaikealta, koeta muuttaa pääsi asentoa. Lauluopettajat usein myös opettavat oikeaoppisen pään asennon, koska tällöin myös ääni kuuluu puhtaimmin – voit toki myös kokeilla sitä.
Leuka edellä ratsastavat kärsivät myös hypätessä monesti. Varsinkin kun hevonen tekee vähän yllättävän hypyn, ratsastajat pää jää liikkeestä jälkeen ja retkahtaa ikävästi – usein myös repäisee hevosta vahingossa suusta taaksepäin heilahtaessa. Liikkeessähän pään paino moninkertaistuu kun mukaan astuu myös liike-ernegia, joten monen kilon möntin heilahtaessa holtittomasti ylävartalo kyllä seuraa monesti perässä. Hypätessä joutuukin katselemaan ”altakulmain” eteenpäin, jotta niska säilyy pitkänä.
Näitä kannattaa harjoitella ensin muualla kuin hevosen selässä.
-Johanna Hietala, 2012